Eläinsuojelulaissa (247/1996 7 §) säädetään eläimille suoritettavista toimenpiteistä ja rajataan kipua tuottavat toimenpiteet vain eläinlääkärin suorittamiksi. Matalatehoinen laserterapia ei hoitomenetelmänä oikein annettuna aiheuta eläimelle kipua, joten sen antaminen ei edellytä eläinlääkärin koulutusta. Matalatehoisen laserterapian antajalta vaadittavaa osaamisen tasoa ei ole määritelty lainsäädännössä.
Eläinlääkärin ammatinharjoittamislain (29/2000 2 §) mukaan vain eläinlääkäri saa päättää eläimen eläinlääketieteellisestä tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja tähän liittyvästä hoidosta ja lääkityksestä. Matalatehoisen laserterapian antamiseen ei siten saa liittyä tautien diagnostiikkaa, muutoin kuin eläinlääkärin suorittamana. Eläimen omistajalle ei saa syntyä palvelusta sellaista harhaanjohtavaa kuvaa, että palveluihin liittyy eläinlääketieteellistä taudinmääritystä tai että niiden antaja on eläinlääkäri. Lisäksi eläinsuojelulaissa (247/1996 5 §) edellytetään, että eläimen on sairastuessaan saatava asianmukaista hoitoa.
Matalatehoisia kuluttajakäyttöön tarkoitettuja laserlaitteita valvoo säteilyturvakeskus, ja kun näitä laitteita käytetään työpaikalla, työsuojeluviranomaiset. Luokkaan 3B kuuluvan matalatehoisen laserin suora ja peiliheijastunut säde on aina vaarallinen silmille ja lisäksi luokan 3B laser voi aiheuttaa pieniä ihovaurioita (Lue lisää STUKin sivuilta). Tästä syystä Ruokavirasto katsoo, että luokan 3B laserlaitteen käyttäjän tulee olla perehtynyt laitteen käyttöön. Laserhoidolla mahdollisesti aiheutettu vahinko, samoin kuin harhaanjohtavalla neuvonnalla aiheutettu vahinko, tulee aina korvata eläimen omistajalle.
Ruokavirastolla ei ole perusteita eikä toimivaltaa kieltää muita ammattiryhmiä kuin eläinlääkäreitä tarjoamasta eläimille matalatehoista laserterapiaa. Tällöin laserterapiaan ei saa kuitakaan liittyä taudinmääritystä tai hoidosta päättämistä.
Ruokavirasto toteaa, että eläinten suuhygienisti ei ole Suomessa suojattu ammattinimike, eikä sen käyttämiselle ole kriteerejä. Suuhygienisti on kuitenkin terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa (559/1994) tarkoitettu laillistettu terveydenhuollon ammattihenkilö, eikä suuhygienistin ammattinimikettä saa käyttää muu kuin Valviran laillistama suuhygienisti. Valviran luvittamat ja valvomat suuhygienistit ovat saaneet koulutuksen ihmisten, ei eläinten, hampaiden hoitamiseen.
Lainsäädäntö ei sinänsä estä muitakin kuin eläinlääkäreitä tarjoamasta hammashoitoa pieneläimille. Ruokavirasto on kuitenkin katsonut, että eläinten suuhygienistien tarjoamaa ultraääneen perustuvaa hammashoitomuotoa ei tulisi markkinoida ja käyttää yksinomaisena hammashoitomuotona pieneläimillä, mistä palvelun tarjoajan tulisi informoida myös kuluttajia/eläinten omistajia. Palvelun tarjoajan tulisi myös huolehtia siitä, etteivät he tee diagnooseja hammashoidon yhteydessä (tämä kuuluu yksinomaan eläinlääkärille) ja että he suosittelevat kontrollikäyntiä eläinlääkärillä.
Ruokaviraston tulkinnan mukaan verinäytteen otto ei edellytä sitä, että henkilöllä olisi oikeus harjoittaa eläinlääkärin ammattia, mutta se edellyttää, että henkilö on saanut verinäytteen ottamiseen asianmukaisen koulutuksen eli että henkilöllä on koulutuksen kautta valmiudet verinäytteen ottoon. Kliinisen tutkimuksen osana verinäyte olisi otettava vain eläinlääkärin valvonnassa. Myös muissa tilanteissa voisi olla hyvä, vaikka ei välttämätöntä, että eläinlääkäri olisi paikalla.
Eläinsuojelulain (247/1996) 7 §:ssä on säädetty eläimille suoritettavista toimenpiteistä ja sen mukaan, jos toimenpiteestä aiheutuva kipu on lievää ja hetkellistä, saa toimenpiteen tehdä myös muu henkilö kuin eläinlääkäri. Eläinsuojelulakiin liittyvän hallituksen esityksen (HE 36/1995) yksityiskohtaisten perusteluiden mukaan säännöksen mukaisena pääperiaatteena olisi kirurgisten tai muiden kipua aiheuttavien toimenpiteiden suorittaminen eläimille vain, jos toimenpide on eläinlääketieteellisesti perusteltu. Myös lievää kipua aiheuttavan toimenpiteen tulee olla eläinlääketieteellisesti perusteltu.
Laissa eläinlääkärinammatin harjoittamisesta (29/2000, 2 §) puolestaan säädetään, että vain tämän lain mukaan eläinlääkärinammattia harjoittamaan oikeutettu henkilö saa päättää eläimen eläinlääketieteellisestä tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja tähän liittyvästä hoidosta ja lääkityksestä. Hallituksen esitöissä (HE 30/1999) todetaan verinäytteen otosta, että verinäytteen otto teknisenä toimenpiteenä ei ole eläinsuojelullisesti täysin riskitön toimenpide, ja vaatii tekniikan ja välineiden tuntemusta. Lisäksi todetaan, että verinäytteen voisi ottaa vain siihen asianmukaisen koulutuksen saanut henkilö. Jos verinäyte otetaan osana kliinistä tutkimusta, olisi se otettava eläinlääkärinkoulutuksen saaneen henkilön valvonnassa, koska näytteenotto voi vaikuttaa tutkimustuloksiin ja siten diagnoosiin.
Verinäytteen ottoon vaadittavaa pätevyyttä tai koulutusta ei ole erikseen määritelty, mutta tällaisena voitaisiin pitää esimerkiksi klinikkaeläinhoitajan koulutusta. Koulutukseen voidaan rinnastaa myös muuten kokemuksen kautta saavutettu osaaminen, mutta tämä osaaminen on jollain tavalla pystyttävä tarvittaessa osoittamaan.
Laissa eläinlääkärinammatin harjoittamisesta (29/2000, 2 §) säädetään, että vain tämän lain mukaan eläinlääkärinammattia harjoittamaan oikeutettu henkilö saa päättää eläimen eläinlääketieteellisestä tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja tähän liittyvästä hoidosta ja lääkityksestä. Hallituksen esitöissä (HE 30/1999) mainitaan erikseen eläimille tehtävät ultraäänitutkimukset. Pieneläinten osalta kohdassa todetaan, että vatsanpeitteiden päältä tehtävät tutkimukset ovat sinänsä riskittömiä, mutta ultraäänikuvan tulkinta edellyttää kuitenkin perusteellista koulutusta ja yleisiä diagnostisia valmiuksia, joita on yleensä vain eläinlääketieteellisen koulutuksen saaneella henkilöllä.
Ruokavirasto toteaa, että vaikka vatsanpeitteiden päältä tehtävä ultraäänitutkimus on sinänsä riskitön, eikä ultraäänilaitteen käyttö itsessään vaadi eläinlääketieteellistä koulutusta, on kyseessä eläinlääketieteellinen tutkimus silloin, kun tutkimus tehdään eläinlääketieteellistä tarkoitusta, kuten tiineyden toteamista, varten. Eläinlääketieteellisen ultraäänitutkimuksen tekeminen ja löydösten tulkinta edellyttää laajaa asiantuntemusta eläimen normaalista anatomiasta ja fysiologiasta sekä perehtyneisyyttä ultraäänilaitteen käyttöön. Tutkittavan eläimen hyvinvoinnin turvaamiseksi ultraäänitutkimuksen tekijän tulisi kyetä havaitsemaan normaalista poikkeavat löydökset, hänellä tulisi olla valmiudet tulkita näiden löydösten merkitys ja lisäksi hänen tulisi pystyä arvioimaan eläinlääketieteellisen hoidon tarve. Ruokaviraston näkemyksen mukaan yllä mainitut valmiudet on vain eläinlääketieteellisen koulutuksen saaneella henkilöllä.
Yllä olevan perusteella Ruokaviraston tulkinta on, että lemmikkieläinten tiineysultraäänitutkimusten tekijällä tulisi olla eläinlääketieteellinen koulutus. Mikäli Maa- ja metsätalousministeriö tulee myöhemmin säätämään lemmikkieläinten ultraäänitutkimuksista tarkemmin, tarkastelee myös Ruokavirasto uudelleen nykyistä tulkintaansa.