Paratuberkuloosi eli Johnen tauti on Mycobacterium avium subspecies paratuberculosis -bakteerin (M. paratuberculosis -bakteeri) aiheuttama krooninen suolistotulehdus. Se on ensisijaisesti märehtijöiden tauti, mutta sitä aiheuttava bakteeri on eristetty myös muista eläinlajeista kuten esimerkiksi villikanista ja ketusta.
Oireet
Paratuberkuloosin itämisaika vaihtelee kuukausista useisiin vuosiin. Nauta saa tartunnan yleensä nuorena vasikkana, mutta myös aikuiset eläimet voivat infektoitua. Oireiden ilmetessä nauta on yleensä yli kaksivuotias. Oireena on aluksi ajoittainen ripuli, joka muuttuu taudin edetessä jatkuvaksi ja runsaaksi. Eläin myös laihtuu koko ajan, vaikka sen ruokahalu ei katoa. Sairastunut elää harvoin yli vuotta kauempaa oireiden alkamisesta.
Taudin määritys ja näytteenotto
Paratuberkuloosidiagnoosi elävällä eläimellä perustuu oireisiin sekä aiheuttajabakteerin ja joissakin tapauksissa immunologisen vasteen osoittamiseen. Subkliinisesti infektoituneiden yksilöiden diagnostisoiminen on ongelmallista, mutta kliinisen taudin varmistamiseen käytössä olevat testit sopivat suhteellisen hyvin.
Luotettavin menetelmä on M. paratuberculosis -bakteerin osoittaminen viljelemällä uloste- tai elinnäytteestä. Valitettavasti menetelmä on kovin hidas, bakteerikasvua havaitaan yleensä vasta 2–4 kuukaudessa, ja nautojen kielteisiä näytteitä kasvatetaan vähintään 6 kuukautta. Seeruminäytteestä tehtävän vasta-ainetestin tulos valmistuu keskimäärin noin viikossa. Testiä käytetään yleensä vasta yli kaksivuotiailla naudoilla, koska paratuberkuloosivasta-aineet kehittyvät hitaasti tartunnan jälkeen. Muita mykobakteereita vastaan muodostuneet vasta-aineet voivat aiheuttaa vääriä positiivisia tuloksia.
Kuolleesta eläimestä näytteeksi otetaan muuttuneita kohtia suolesta ja suolistoimusolmukkeista, pätkä ohutsuolen loppuosaa ja suoliliepeen imusolmukkeita, erityisesti ohutsuolen viereisiä imusolmukkeita.
Näytteet lähetetään Helsingin Ruokavirastoon.
Leviäminen
Paratuberkuloosi leviää karjasta toiseen yleensä infektoituneen eläimen mukana ja karjassa aikuisista vasikoihin. Infektoituneista suuri osa jää oireettomiksi kantajiksi, jotka voivat ajoittain erittää M. paratuberculosis -bakteereita muun muassa ulosteeseen ja maitoon.
Leviämiselle on esitetty useita mahdollisia reittejä kuten esimerkiksi ulosteesta ja maidosta suuhun tai kohdun kautta sikiöön. Tavallisimpina reitteinä pidetään infektoituneen emän imemistä tai ulosteella saastuneen rehun tai veden syömistä ja juomista.
Ehkäisy
Paratuberkuloosin vastustaminen on ongelmallista, koska kyseessä on hitaasti kehittyvä tauti, jolle ei ole olemassa tutkimusmenetelmää, joka löytäisi kaikki tartunnan saaneet eläimet. Erityisesti tartunnan saaneiden, mutta oireettomien eläinten diagnostisoiminen on vaikeaa. Karjaan tuotavan uuden eläimen tutkiminen ei varmuudella sulje pois tartunnan mahdollisuutta. Tutkimuksen luotettavuutta lisää, jos koko lähtökarja tutkitaan, mutta tämäkään ei poista riskiä kokonaan.
Jos tilalla on paratuberkuloosia, niin leviämisen ehkäisemisessä on erittäin tärkeää poistaa karjasta kliinisesti sairaat eläimet, koska ne erittävät bakteeria eniten.
Paratuberkuloosi luokitellaan EU-lainsäädännön mukaan E-luokan eläintaudiksi naudoissa ja muissa Bos -suvun lajeissa, sekä biisoneissa, aasianpuhveleissa, lampaissa, vuohissa, kameleissa ja hirvieläimissä (EU 2018/1882). Jos eläinlääkäri, eläimen omistaja tai joku muu eläinten kanssa työnsä tai harrastuksensa vuoksi tekemisissä oleva henkilö epäilee paratuberkuloosia näissä eläimissä, pitää hänen ilmoittaa siitä virkaeläinlääkärille mahdollisimman pian. Paratuberkuloosi ei kuitenkaan ole lainsäädännön perusteella vastustettava eläintauti, joten sen toteaminen ei johda eläinten siirtorajoituksiin tai muihin toimenpiteisiin tilalla.
Esiintyminen Suomessa ja muualla
Tauti on levinnyt lähes maailmanlaajuisesti. Suomessa paratuberkuloosia on todettu muutamassa lihanautakarjassa.