Pernarutto on Bacillus anthracis -bakteerin aiheuttama vakava eläintauti, joka on myös zoonoosi, eli se tarttuu eläinten ja ihmisten välillä. Tartunta ei kuitenkaan leviä ihmisestä toiseen. Kasvinsyöjät, kuten nautaeläimet, lammas, vuohi, hevonen sekä luonnonvaraiset märehtijät ja hevoseläimet ovat herkimpiä tartunnalle. Tautia voi kuitenkin esiintyä useilla muillakin eläinlajeilla, esimerkiksi sioilla ja lihansyöjillä.
Oireet
Nauta, lammas ja vuohi sairastuvat useimmiten taudin äkilliseen muotoon, jossa eläin kuolee ilman edeltäviä oireita. Ruumiin aukoista voi valua tummaa, hyytymätöntä verta. Ruho ei jäykisty kuoleman jälkeen normaalisti. Hitaammin kehittyvässä tautimuodossa voi esiintyä kuumetta, apaattisuutta, turvotuksia, ripulia ja verenvuotoja limakalvoilla sekä sikiökuolema, jos eläin on tiine. Maito voi olla veristä. Joissakin tapauksissa eläin sairastaa useita päiviä, mutta kuolleisuus on silti korkea. Antibiootit tehoavat, jos hoito aloitetaan ajoissa. Viimeisin Suomessa todettu nautojen tautitapaus oli hitaasti kehittyvää epätyypillistä tautimuotoa, jossa infektio ilmeni paikallisena turvotuksena.
Hevosten pernarutto voi olla akuutti, äkkikuolemaan johtava, mutta taudin kulku on useimmiten hitaampi kuin märehtijöiden tartunnoissa. Oireena esiintyy turvotusta kaulan ja pään alueella sekä mahdollisesti raajoissa. Ähky- ja ripulioireita voi myös esiintyä. Sian pernarutto esiintyy tyypillisesti paikallisena kuolioisena tulehduksena nielussa tai suolistossa. Oireena on turvotusta ja suolisto-oireita. Lihansyöjät eivät ole herkkiä tartunnalle. Ne saattavat saada paikallisen infektion nieluun tai suolistotulehduksen syötyään saastunutta lihaa, mutta toipuvat usein taudista. Linnut voivat olla oireettomia kantajia ja levittää tartuntaa.
Taudin määritys ja näytteenotto
Pernaruttoa epäiltäessä näytteiden ottaminen tehdään Ruokaviraston antamien ohjeiden mukaisesti, ja kaikki laboratoriotutkimukset tehdään aina Ruokavirastossa.
Kuolleesta eläimestä otetaan näytteeksi verta bakteriologista tutkimusta varten. Ruhon avaamista tulee välttää ympäristön saastumisriskin vuoksi. Alustava diagnoosi saadaan mikroskopoinnin perusteella, jos näytteessä todetaan tyypillisiä kapselin ympäröimiä sauvabakteereita. Diagnoosi varmistetaan bakteeriviljelyä ja PCR- tutkimusta käyttäen. Bakteerit lisääntyvät veressä juuri ennen eläimen kuolemaa, joten mikroskooppinen tutkimus on epäherkkä menetelmä tartunnan osoittamiseksi elävästä eläimestä.
Leviäminen
Eläimet saavat tartunnan joutuessaan kosketuksiin ympäristössä olevien bakteeri-itiöiden kanssa. Tartunta tapahtuu useimmiten suun kautta, yleensä kontaminoituneesta rehusta, mutta tartunta voi edetä myös vaurioituneen ihon kautta joko suoraan tai hyönteisten piston välityksellä. Tauti voi tarttua myös hengitysteitse, mutta tähän tarvitaan suuri määrä itiöitä ja riittävä altistusaika. Tartunnan lähde on pernaruttoon kuolleen eläimen ruho tai eritteet. Nämä sisältävät suuren määrän bakteereita, jotka muodostavat itiöitä joutuessaan kosketuksiin ilmassa olevan hapen kanssa. Ympäristöön, useimmiten maaperään päässeet itiöt säilyvät tartuntakykyisinä vuosikymmeniä.
Vastustaminen ja ehkäisy
Pernarutto on luokiteltu Suomen eläintautilainsäädännössä muuksi torjuttavaksi eläintaudiksi (325/2021). Jos eläinlääkäri, eläimen omistaja tai joku muu eläinten kanssa työnsä tai harrastuksensa vuoksi tekemisissä oleva henkilö epäilee eläimellä pernaruttoa, pitää hänen ilmoittaa siitä virkaeläinlääkärille mahdollisimman pian. Virkaeläinlääkärin on puolestaan ilmoitettava epäillystä tai todetusta pernarutosta terveyskeskuksen tartuntataudeista vastaavalle lääkärille viipymättä. Lisätietoa eläintautien ilmoittamisvelvollisuuksista löytyy sivuiltamme.
Virkaeläinlääkäri tekee eläinten pitopaikassa tarkastuksen, antaa menettelyohjeet, ja ottaa tarvittaessa eläimistä näytteitä taudin syyn selvittämiseksi. Jotta tartunta ei leviäisi muihin eläinten pitopaikkoihin, läänineläinlääkäri päättää eläinten siirtorajoituksista ja muista tarvittavista toimista. Tartunnan leviämisen estämiseksi on tärkeätä estää itiöiden muodostuminen ja pääsy ympäristöön sekä hävittää tartuntavaarallinen materiaali asianmukaisesti. Pernaruttoon kuolleen eläimen ruho hävitetään ensisijaisesti eläinjätteen käsittelylaitoksessa (Honkajoki). Pernaruttobakteerin itiöitymisriskin vuoksi ruhoa ei saa avata, ja se on myös suojattava hyvin raadonsyöjiltä siksi aikaa, kun odotetaan sen kuljettamista eläinjätteen käsittelylaitokseen. Tautia todettaessa selvitetään myös, mistä tartunta on voinut pitopaikkaan tulla, ja mihin muualle se on voinut jo levitä. Tässä yhteydessä voidaan ottaa näytteitä myös muiden pitopaikkojen eläimistä.
Pernaruttoepäilyn tai todetun tartunnan yhteydessä toteutettavista toimenpiteistä, kuten pitopaikan eläinten oireiden tarkkailusta ja sairaiden eläinten hoidosta sekä pitopaikan puhdistuksesta ja desinfioinnista, on säädetty kansallisessa eläintautilaissa (76/2021) ja eräiden muiksi torjuttaviksi eläintaudeiksi nimettyjen eläintautien vastustamisesta annetussa maa- ja metsätalousministeriön asetuksessa 326/2021. Ruokavirasto tekee säädösten perusteella päätökset tarvittavista toimista.
Seuranta
Kaikki vähäisetkin pernaruton oireisiin viittaavat tautiepäilyt tutkitaan tartunnan poissulkemiseksi. Erityisesti äkkikuolleista eläimistä, joilla ei ole havaittavissa muuta ilmeistä kuolinsyytä, tai eläimistä, joilla on havaittu pernaruttoon sopivia oireita taikka kuolemanjälkeisiä muutoksia, tulee aina ilmoittaa virkaeläinlääkärille. Vuosittain Suomessa tutkitaan muutama kymmenen eläintä, pääosin nautoja, pernaruton varalta.
Esiintyminen
Pernaruttoa esiintyy maailmanlaajuisesti, erityisesti Keski- ja Etelä-Amerikassa, Afrikassa, sekä Keski- ja Lounais-Aasiassa. Euroopan alueella pernaruttoa on viime vuosina esiintynyt lähinnä Etelä- ja Itä-Euroopan alueella kuten Ranskassa, Italiassa, Kreikassa, Romaniassa, Unkarissa ja Albaniassa. Venäjällä Länsi-Siperiassa todettiin laaja pernaruttoepidemia poroilla kesällä 2016 ja samana vuonna myös Ruotsissa useita eläimiä kuoli pernaruttoon.
Suomessa pernaruttoa esiintyy eläimillä nykyisin vain satunnaisesti. Viimeisin tapaus todettiin vuonna 2008, jolloin yksittäisellä naudalla todettiin pernaruttobakteerin aiheuttama paikallinen tulehdus. Pernarutto on kuitenkin ollut Suomessakin yleinen tauti 1960-luvulle saakka, ja maaperässä voi edelleen olla itiöitä näiltä ajoilta. Pernaruttoitiöitä on aiemmin tullut maahan myös eläinten vuotien ja rehun mukana maista, joissa pernaruttoa esiintyy. Vanhojen nahka- ja rehutehtaiden lähistöllä on Suomessakin ollut saastuneita alueita. Maaperään painuneet itiöt voivat lähteä liikkeelle rankkasateiden, tulvien, tai maansiirtotöiden yhteydessä ja ne saattavat edelleen saastuttaa laitumen tai rehun. Lisätietoa pernaruton maantieteellisestä esiintymisestä Suomessa löytyy zoonoosikeskuksen kuvaajasta.