Yleistä soveltamisalasta

Elintarvikemarkkinalain 1 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Tätä lakia sovelletaan elinkeinonharjoittajien välisiin maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden kauppaa koskeviin sopimuksiin ja käytäntöihin. Mitä tässä laissa säädetään sopimusehdoista, koskee myös sopimuskäytäntöjä.”

Elintarvikemarkkinalain soveltamisen kannalta on selvitettävä tuotetta, osapuolia ja sopimusta koskevien edellytysten täyttyminen. Lakia sovelletaan elinkeinonharjoittajien välisiin sopimuksiin. Lakia sovelletaan myös silloin, kun viranomainen toimii maataloustuotteiden tai elintarvikkeiden tavarantoimittajana tai ostajana.

Elintarvikemarkkinalakia sovelletaan, kun kaupan kohteena on laissa tarkoitettu maataloustuote tai elintarvike. Lakia sovelletaan laajaan joukkoon erilaisia tuotteita, joista osa on syötäväksi kelpaamattomia. Tarkemman tuotteisiin liittyvän ohjeistuksen voit lukea täältä.

Elinkeinonharjoittaja

Elintarvikemarkkinalakia sovelletaan elinkeinonharjoittajien välisiin maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden kauppaa koskeviin sopimuksiin ja käytäntöihin. Laki ei siten koske elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä kauppaa.

Elintarvikemarkkinalaissa ei määritellä tarkemmin sitä, mitä elinkeinonharjoittajalla tarkoitetaan. Laissa määritellään kuitenkin sopimusten ja käytäntöjen osapuolina olevat tavarantoimittaja ja ostaja. Lain mukaan tavarantoimittaja voi olla maataloustuottaja, luonnollinen henkilö, oikeushenkilö tai näiden muodostama ryhmä, kuten tuottajaorganisaatio, tavarantoimittajaorganisaatio tai tällaisten organisaatioiden yhteenliittymä. Ostaja voi olla elintarvikemarkkinalain mukaan luonnollinen henkilö, oikeushenkilö tai näiden muodostama ryhmä.

Elintarvikemarkkinalain taustalla olevan hyvän kauppatavan vastaisista käytännöistä yritysten välisissä suhteissa maataloustuote- ja elintarvikeketjussa annetun EU-direktiivin (2019/633) (jatkossa kauppatapadirektiivi) mukaan liikevaihto lasketaan komission antaman suosituksen (2003/361/EY) mukaan. Tämä todetaan myös elintarvikemarkkinalain muutosta koskevissa esitöissä (HE 199/2020 vp, s. 43). Komissio on julkaissut suositusta koskevan käyttöohjeen, jonka mukaan liikevaihtoa koskeva arviointi aloitetaan selvittämällä, onko kyseessä yritys:

”Määritelmän mukaan yrityksiksi katsotaan niiden oikeudellisesta muodosta riippumatta kaikki yksiköt, jotka harjoittavat taloudellista toimintaa. Sanamuoto kuvastaa Euroopan unionin tuomioistuimen tuomioissaan käyttämää terminologiaa. Määrittävä tekijä on taloudellinen toiminta, ei yrityksen oikeudellinen muoto. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yrityksiksi voidaan katsoa yksiköt, jotka harjoittavat taloudellista toimintaa yksin tai perheen voimin, ja henkilöyhtiöt tai taloudellista toimintaa säännöllisesti harjoittavat yhdistykset. Taloudellisella toiminnalla tarkoitetaan yleensä tuotteiden tai palveluiden myyntiä määrähintaan tietyillä tai määrämarkkinoilla.”

Elintarvikemarkkinalain voidaan siten katsoa soveltuvan kaikkiin taloudellista toimintaa harjoittaviin yksiköihin niiden oikeudellisesta muodosta riippumatta.

Kauppa

Elintarvikemarkkinalakia sovelletaan elinkeinonharjoittajien välisiin maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden kauppaa koskeviin sopimuksiin ja käytäntöihin. Laissa ei määritellä, mitä kaupalla tarkoitetaan. Yleisesti kauppana pidetään sopimusta, jossa myyjä luovuttaa omistusoikeuden tavaraan tai muuhun irtaimeen esineeseen sovittua hintaa vastaan.

Kaupan kohteena voi olla yksilöity esine tai kyse voi olla lajitavaran kaupasta. Suuri osa elintarvikemarkkinalain soveltamisalaan kuuluvista tilanteista on nimenomaan lajitavaran kauppaa, jossa kaupan kohde on määritelty sen laadun ja määrän osalta. Kauppalain esitöissä (HE 93/1986 vp, s. 18–19) lajitavaran kaupalla tarkoitetaan esimerkiksi viljaa ja raaka-aineita koskeva kauppaa.

Sopimukset

Elintarvikemarkkinalakia sovelletaan laissa tarkoitettujen maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden kauppaa koskeviin sopimuksiin. Sopimuksen perusteella ostajalla on oikeus ostaa myyjän tuotteita ja myyjällä velvollisuus luovuttaa kyseiset tuotteet ostajalle. Elintarvikemarkkinalaissa tarkoitettuja toimitussopimuksia voivat olla muun ohella hankinta-, tuotanto- ja puitesopimukset sekä muut maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden kauppaa koskevat sopimukset.

Lue myös sopimusten tekemiseen ja päättämiseen liittyvistä asioista elintarvikemarkkinavaltuutetun 2.9.2021 antamasta suosituksesta.

Käytännöt

Sopimusten lisäksi elintarvikemarkkinalakia sovelletaan myös käytäntöihin. Elintarvikemarkkinalain esitöissä (HE 121/2018 vp, s. 52) viitataan sopimuskäytännön käsitteen osalta elinkeinonharjoittajien välisten sopimusehtojen sääntelystä annetun lain 1 §:n (jatkossa myös yrittäjänsuojalaki) muutosta koskeviin esitöihin (HE 57/2012 vp). Näiden mukaan käytäntönä pidetään kauppatapaa, käytäntöä tai muuta tapaa, joka voi tulla sopimuksen osaksi ja siten täydentää sopimukseen nimenomaisesti otettuja sopimusehtoja. Elintarvikemarkkinalain perusteella arvioitavaksi voi siten tulla sopimusehtojen lisäksi myös muu tosiasiallinen toiminta. Tällaista toimintaa voi esimerkiksi olla kirjallisesti sovittujen ehtojen noudattamatta jättäminen.

Esimerkki 1

1. Toimitussopimuksessa on sovittu tuotteita koskevasta 30 päivän maksuajasta.
2. Tosiasiallisesti osapuolet noudattavat kuitenkin 90 päivän maksuaikaa.
3. Kyseinen käytäntö ei ole elintarvikemarkkinalain mukaan sallittu.
   

Elintarvikemarkkinalain 1 §:n 2 momentissa säädetään edellytyksistä, joiden mukaan voidaan soveltaa lain 2 a–2 g §:iä:

”Tämän lain 2 a–2 g §:n maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden toimitussopimuksiin liittyviä säännöksiä sovelletaan, jos tavarantoimittaja on liikevaihdoltaan ostajaa pienempi ja ostajan liikevaihto on vähintään 2 miljoonaa euroa ja ainakin toinen niistä on sijoittautunut Euroopan unioniin. Kyseisiä lainkohtia liikevaihtoa koskevaa vaatimusta lukuun ottamatta sovelletaan myös, kun ostaja on Euroopan unionin alueen viranomainen.”

Elintarvikemarkkinalain 2 a–2 g §:ien soveltamisen edellytyksenä on, että tavarantoimittaja on liikevaihdoltaan ostajaa pienempi. Lisäksi ostajan liikevaihdon tulee olla vähintään 2 miljoonaa euroa. Liikevaihtoa koskevaa vaatimusta ei sovelleta, kun ostaja on viranomainen. Käytännössä jo yhden euron ero liikevaihdossa tarkoittaa sitä, että ostaja on suurempi tai pienempi kuin tavarantoimittaja.

Elintarvikemarkkinalain 2 a–2 g §:ien soveltamisen kannalta on otettava huomioon myös toimijoita koskevat edellytykset. Elintarvikemarkkinalaissa määritellään kolme keskeistä toimijaa:

• tavarantoimittaja
• ostaja
• viranomainen.

Tavarantoimittaja

Elintarvikemarkkinalaissa tavarantoimittajalla tarkoitetaan ”maataloustuotteita tai elintarvikkeita myyvää maataloustuottajaa, luonnollista henkilöä ja oikeushenkilöä sekä näiden ryhmää sijoittautumispaikasta riippumatta”.

Luonnollisia henkilöitä ovat sellaiset toimijat, jotka harjoittavat yritystoimintaa omalla nimellään tai rekisteröidyllä toiminimellä. Luonnollisten henkilöiden ryhmään kuuluvat elintarvikemarkkinalain tapauksessa ammatinharjoittajat, yksityiset elinkeinonharjoittajat, useimmat maatilatalouden ja metsätalouden harjoittajat sekä liikkeenharjoittajat. Lakia sovelletaan vain elinkeinonharjoittajien välisiin sopimuksiin ja käytäntöihin.

Elintarvikemarkkinalakia sovellettaessa oikeushenkilöiksi voidaan katsoa sekä yksityisoikeudelliset että julkisoikeudelliset toimijat. Yksityisoikeudellisia toimijoita voivat olla esimerkiksi osakeyhtiöt, osuuskunnat ja säätiöt. Julkisoikeudellisia toimijoita voivat olla esimerkiksi kunnat ja julkisoikeudelliset laitokset.

Tavarantoimittajilla tarkoitetaan myös esimerkiksi maataloustuottajista, luonnollisista henkilöistä tai oikeushenkilöistä koostuvia tuottajaorganisaatiota, tavarantoimittajaorganisaatiota ja tällaisten organisaatioiden yhteenliittymiä.

Keskeistä tavarantoimittajan käsitteen kannalta on se, että toimija on laissa tarkoitettuja maataloustuotteita tai elintarvikkeita myyvä toimija. Täten esimerkiksi sanomalehdessä julkaistu myynti-ilmoitus ei tee sanomalehdestä lain tarkoittamaa tavarantoimittajaa. Myös sellainen toimija, joka välittää ammattimaisesti maataloustuotteita tai elintarvikkeita, saattaa joissain tilanteissa tulla arvioitavaksi lain tarkoittamana tavarantoimittajana.

Esimerkki 2

1. Maataloustuottaja ja päivittäistavarakauppa sopivat tomaattien toimituksesta tuottajalta kauppaan käyttäen ulkopuolisen tahon tarjoamia kuljetuspalveluita.
2. Elintarvikemarkkinalaissa tavarantoimittajalla tarkoitetaan toimijaa, joka myy laissa tarkoitettuja tuotteita. Jos ulkopuolinen kuljetuspalveluita tarjoava taho ei osta eikä myy maataloustuottajan tuotteita, se ei ole lain tarkoittama tavarantoimittaja.
3. Lakia sovelletaan maataloustuottajan ja päivittäistavarakaupan välillä.

Esimerkki 3

1. Maatila myy naudanlihaa suoraan kuluttajille sekä yksityisiin ravintoloihin.
2. Lakia sovelletaan vain elinkeinonharjoittajien välisissä sopimuksissa.
3. Kuluttajille myytävän naudanlihan kohdalla ei sovelleta elintarvikemarkkinalakia.
4. Lakia sovelletaan maatilan ja ravintolan välillä, jos muut edellytykset täyttyvät.

Ostaja

Elintarvikemarkkinalaissa ostajalla tarkoitetaan ”maataloustuotteita tai elintarvikkeita ostavaa luonnollista henkilöä ja oikeushenkilöä sijoittautumispaikasta riippumatta, Euroopan unionin alueen viranomaista sekä näiden ryhmää”.

Ostaja voi olla myös ostajien ryhmä. Jos esimerkiksi useampi toimija ostaa yhdessä, ostajan liikevaihdoksi katsotaan näiden yhteenlaskettu liikevaihto. Kuluttaja ei ole lain tarkoittama ostaja.

Elintarvikemarkkinalain 1 §:n 2 momentin mukaan:

• ostajan liikevaihdon on oltava vähintään kaksi miljoonaa euroa ja
• ostajan on oltava liikevaihdoltaan tavarantoimittajaa suurempi, ja
• ainakin toinen osapuolista on sijoittautunut Euroopan unioniin.

Liikevaihtoa koskevia vaatimuksia ei kuitenkaan sovelleta, kun ostaja on viranomainen. Elintarvikemarkkinavaltuutetun julkaiseman ohjeistuksen elintarvikemarkkinalain soveltamisesta julkisiin hankintoihin voit lukea täältä.

Osapuolten liikevaihto otetaan huomioon ainoastaan, kun arvioidaan 2 a–2 g §:ien soveltamista. Onkin huomattava, etteivät edellä esitetyt liikevaihtoa koskevat edellytykset vaikuta lain 3–4 §:ien soveltamiseen.

Liikevaihto

Elintarvikemarkkinalaissa ei määritellä tarkemmin sitä, miten liikevaihto lasketaan.
Elintarvikemarkkinalain muutosta koskevien esitöiden (HE 199/2020 vp, s. 43) ja lain taustalla olevan kauppatapadirektiivin mukaan liikevaihto lasketaan komission antaman suosituksen (2003/361/EY) mukaan (katso tarkemmin 1 artiklan 2 kohdan 2 alakohta).

Yrityksen vuotuinen liikevaihto määritetään laskemalla yrityksen kyseisen vuoden aikana varsinaisesta toiminnasta saadut myyntitulot, joista on vähennetty myönnetyt avustukset, arvonlisävero ja muut välittömästi myynnin määrään perustuvat verot. Edellä viitattujen lain esitöiden mukaan komission suosituksesta seuraa esimerkiksi, että kauppaketjun omistaman yksittäisen kaupan liikevaihdon arvioinnin lähtökohtana on koko konsernin liikevaihto. Usean ostajan yhteenliittymän, kuten hankintaorganisaatioiden yhteenliittymän, liikevaihdoksi katsotaan yhteenliittymään kuuluvien toimijoiden yhteenlaskettu liikevaihto.

Komissio on julkaissut suositusta koskevan käyttöohjeen. Seuraavissa kappaleissa käydään pääpiirteittäin läpi käyttöohjetta liikevaihdon laskennan osalta.

Suosituksen mukaan liikevaihdon määrittämisessä käytetään apuna yritystyyppejä. Niiden perusteella määritetään yrityksen liikevaihdon laskennassa huomioon otettavat tiedot. Yritystyyppi kuvaa yrityksen suhdetta toisiin yrityksiin ja tällä tavoin antaa totuudenmukaisen kuvan yrityksen taloudellisesta tilanteesta.

Suosituksen mukaiset yritystyypit ovat:

• riippumaton yritys (selvästi yleisin luokka);
• omistusyhteysyritys;
• sidosyritys.

Liikevaihtonsa laskennassa yrityksen on otettava huomioon

• ainoastaan omat tietonsa;
• osuus tiedoista, kun kyseessä on omistusyhteysyritys; tai
• kaikki mahdollisesti kyseiseen yritykseen yhteydessä olevien yritysten tiedot.

Käyttöohjeen mukaan liikevaihdon laskennassa ”yrityksen (suorat tai epäsuorat) yhteydet muihin yrityksiin on otettava huomioon. Tällaisten yritysten maantieteellisellä alkuperällä tai toiminta-alalla ei ole merkitystä”.

Elintarvikemarkkinalain 1 §:n 3 momentissa säädetään seuraavaa:

”Edellä 2 momentissa mainittuja lainkohtia sovelletaan riippumatta siitä, minkä valtion lakia toimitussopimukseen muutoin sovelletaan, kuitenkin niin, että lainkohtia ei sovelleta, jos tavarantoimittajan vuotuinen liikevaihto on yli 350 000 000 euroa ja ostaja on tätä suurempi ja niin, että 2 b §:ää sovelletaan vain siltä osin kuin kyse on pilaantuvista tuotteista.”

Lain 2 momentissa mainituilla lainkohdilla tarkoitetaan lain 2 a – 2 g §:ien hyvän kauppatavan vastaisia kieltoja.

Pykälän 3 momentissa on lain esitöiden mukaan tarkoitus huomioida se, että kauppatapadirektiivissä säädetyt kiellot ovat kansainvälisesti pakottavia säännöksiä. Kieltoja tulee siten soveltaa kaikkiin tilanteisiin riippumatta siitä, mitä lakia osapuolten väliseen toimitussopimukseen muutoin sovellettaisiin.

Kansainvälistä pakottavuutta ei esitöiden mukaan kuitenkaan uloteta kauppatapadirektiivistä poikkeaviin kansallisiin tiukennuksiin. Yksi elintarvikemarkkinalain sisältämistä kansallisista tiukennuksista liittyy tilausten viimehetken peruutuksia koskevaan lain 2 b §:ään. Tiukennuksesta johtuen pykälän kielto koskee Suomessa direktiivistä poiketen pilaantuvien tuotteiden lisäksi myös muita maataloustuotteita ja elintarvikkeita.

Pykälän 3 momentti on kuitenkin laissa kirjoitettu siten, ettei se näyttäisi rajoittavan kansallisia tiukennuksia ainoastaan kansainvälisen kaupan tilanteisiin, vaan kumoaisi kansalliset tiukennukset kokonaan. Momentin merkitys jää näin ollen epäselväksi, koska säännöksen sanamuoto ja sitä koskevat lain esityöt ovat ristiriidassa keskenään.

Maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden kansainvälistä kauppaa koskevissa asioissa elintarvikemarkkinalaki ottaa kantaa ainoastaan osapuolten sijoittautumista koskeviin kysymyksiin. Valitusten käsittely ja valvontaviranomaisten välinen yhteistyö kansainvälisissä tilanteissa perustuu kauppatapadirektiivin säännöksiin.

Osapuolten sijoittautuminen

Elintarvikemarkkinalakia sovelletaan, jos joko ostaja tai tavarantoimittaja on sijoittautunut Euroopan unioniin. Lakia sovelletaan myös silloin, kun ostaja on Euroopan unionin alueen viranomainen.

Valitusten osoittaminen ja niiden tutkiminen

Kauppatapadirektiivin 5 artiklan 1 kohdan mukaan:

”Tavarantoimittajat voivat osoittaa valitukset joko sen jäsenvaltion valvontaviranomaiselle, johon tavarantoimittaja on sijoittautunut, tai sen jäsenvaltion valvontaviranomaiselle, johon ostaja, jonka epäillään harjoittaneen kiellettyä kaupan käytäntöä, on sijoittautunut. – –”

Kansainvälistä kauppaa käyvien tahojen on syytä huomata, että heidän soveltamansa sopimuskäytännöt ja menettelyt voivat tulla edellä mainitun säännöksen perusteella arvioitavaksi useamman eri jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön perusteella. Kauppatapadirektiivi määrittää sääntelyn vähimmäistason, joten eri jäsenvaltioissa sovellettava kansallinen lainsäädäntö voi vaihdella. Esimerkiksi Ruotsin lain mukaan yli 30 päivän maksuajan käyttäminen ei ole mahdollista. Suomessa osapuolet taas voivat sopia yli 30 päivän, mutta enimmillään 60 päivän maksuajasta, jos kaupan kohteena olevat tuotteet eivät ole niin sanottuja pilaantuvia tuotteita.

Tilanteessa, jossa tavarantoimittaja on sijoittautunut Suomeen ja ostaja johonkin toiseen EU:n jäsenvaltioon, tavarantoimittaja voi saattaa asian elintarvikemarkkinavaltuutetun ratkaistavaksi. Tällöin on kuitenkin otettava huomioon, että elintarvikemarkkinavaltuutetulla voi olla rajoitetummat mahdollisuudet esimerkiksi määrätä seuraamuksia toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelle ostajalle.

Elintarvikemarkkinavaltuutetun mahdollisuudet tutkia asioita ja määrätä seuraamuksia rajat ylittävissä tapauksissa riippuvat muun ohessa siitä, miten eri jäsenvaltioiden valvontaviranomaiset voivat avustaa toisiaan. Kauppatapadirektiivin mukaan jäsenvaltioiden tulee varmistaa, että valvontaviranomaiset tekevät tehokkaasti yhteistyötä keskenään ja komission kanssa sekä antavat vastavuoroista apua valtioiden rajat ylittävissä tapauksissa. Lisäksi eri jäsenvaltioiden välillä olevat kahdenväliset sopimukset tai kansalliset säännökset voivat mahdollistaa sen, että valvontaviranomainen saa hallinnollista apua seuraamusmaksujen tai muiden seuraamusten määräämiseen käytännön tasolla.