Tämän jutun otsikko kuulostanee hieman koomiselta, mutta siinä piilee silti melkoinen totuus. Erästä kovakuoriaista, Monochamus- sukuun kuuluvaa tukkijäärää, voidaan nimittäin oikeasti – ehkä kuitenkin vähän leikillisesti – kutsua mäntyankeroisen, tuon mikroskooppisen pienen sukkulamadon, parhaaksi kaveriksi. Ja kerronpa nyt miksi.
Symbioosi on hienolta kuulostava sana, mutta käytäntöön sovellettuna vielä hienompi lopputulos: kaksi osapuolta elää vastavuoroisessa suhteessa molemmat toisistaan hyötyen. Mäntyankeroinen tarvitsee tukkijäärän avuksi päästäkseen syntymäpuustaan ulos ja sen myötä uusille ravintokohteille jatkamaan sukuaan. Mitä jäärä hyötyy sitten siitä, että se ottaa ankeroisen ruumiinsa sisälle, ilmaputkiinsa, joiden avulla se imee itsellensä happea ja toisaalta poistaa hiilidioksidia sisältään? Ankeroinen on vähän kuin liftari, jonka ei tarvitse kulkuneuvostaan tai sen omistajalle maksaa mitään. Free ride ja menoksi.
Ankeroinen kuitenkin tarjoaa tukkijäärille vastalahjaksi niille sopivia lisääntymiskohteita. Maantieteellisillä alueilla maailmassa, missä mäntyankeroista esiintyy, se tappaa mäntyjä, joilla ei ole sen läsnäololle vastustuskykyä. Kun altis mänty alkaa ankeroisen aiheuttamana heikentyä ja menettää otettaan elämisestään, lähialueella lentelevät tukkijääräaikuiset haistavat männyn kuolinkamppailun ja pyrähtävät siivillensä löytääkseen kyseisen puun. Suvunjatkamisen tuloksena naaraskuoriainen munii puun kaarnan alle. Munasta kuoriutuu pieni toukkavauva, joka syö ja syö, vaihtaa kasvaessaan nahkaansa useamman kerran, kunnes siitä tulee lopulta kotelovaiheen jälkeen uudenkarhea aikuinen, joka nakertaa tiensä ulos syntymäpuustaan. Puusta, jossa on jäärien lisäksi miljoonia kyytiänsä odottavia liftareita. Näin näiden kahden organismin symbioottinen sykli alkaa taas alusta mäntyankeroisten hypättyä vastakuoriutuneiden jääräaikuisten kyytiin.
Mäntyankeroisen paras kaveri, tukkijääränaaras munimassa kaadetun männyn kaarnan alle.
Mäntyankeroinen voisi levitä Suomessakin
Japanissa, missä mäntyankeroinen on aiheuttanut vuosikymmenien ajan merkittäviä taloudellisia tuhoja maan mäntymetsissä, ankeroisen ”kulkuneuvot” eli tukkijäärät saattavat syntymäpuustaan ulos tultuaan kantaa mukanaan jopa 300 000 mäntyankeroista per kuoriainen. Ilmeisesti näinkään suuri määrä kyseisiä sukkulamatoja jääräaikuisen ilmaputkistossa ei juurikaan häiritse kuoriaista ja sen elämästä selviytymistä.
Selvitin 90-luvun vaihteessa kotimaamme mäntymetsissä elävien tukkijäärälajien ja niiden yksilöiden kapasiteettia kantaa mukanaan mäntyankeroisia, mikäli tuo vaarallinen karanteenituholainen metsiimme pääsisi leviämään. Metsissämme elelee toinen sukkulamatolaji, tieteelliseltä nimeltään Bursaphelenchus mucronatus, joka on hyvin läheistä sukua mäntyankeroiselle. Itse asiassa niiden lisääntymis- ja leviämisbiologia on lähestulkoon identtinen toistensa kanssa, samoin kuin morfologinen ulkonäkö. Tämä meillä esiintyvä laji ei ole havupuille kuitenkaan patogeeninen eikä siten aiheuta ongelmia isäntäpuulleen. Suurimmat ankeroislukumäärät per kuoriainen tutkimusaineistossani olivat maksimissaan 1 500 yksilöä. Noin 14–24 % tutkituista kuoriaisaikuisista kantoi mukanaan näitä mäntyankeroisen isäntäpuita vähemmän kaltoin kohtelevia sukulaisserkkuja. Kyseisen tutkimuksen ja sen tulosten tärkein anti oli se, että mikäli mäntyankeroinen metsiimme pääsisi livahtamaan, sillä olisi täysin toimiva puusta toiseen liikkuva kulkuneuvo käytettävissään.
Mäntyankeroinen on alle millimetrin mittainen sukkulamato.
Laadukkaita näytteitä saadaan tukkijäärän jälkiä seuraamalla
Jokaisella EU:n jäsenmaalla on vuosittainen velvoite kartoittaa mahdollista mäntyankeroisen esiintymistä omissa havupuumetsissään. Suomessa kartoitukseen liittyviä näytteitä on otettu keskimäärin 500 näytettä vuodessa. Mäntyankeroisnäytteet analysoidaan pääsääntöisesti Ruokaviraston Lappeenrannassa sijaitsevassa puulaboratoriossa.
Kotimaan kartoituksiin liittyvät mäntyankeroisnäytteet otetaan akkuporakoneella, ja poralastut analysoidaan Ruokaviraston Lappeenrannan puulaboratoriossa.
Olen vuosia sitten tehnyt pienimuotoisen kokeen liittyen kotimaan mäntyankeroisnäytteiden laatuun. Tutkimuksessa keräsin ankeroisnäytteitä maastossa mäntypuista, joihin kaikkiin olivat käyneet jälkensä jättämässä nämä mäntyankeroisen parhaat kaverit eli tukkijäärät. Otin 30 näytettä muun muassa tuulenkaadoista ja kaadetuista nuorista männyistä, joihin tukkijääränaaraat olivat käyneet munimassa. Analysoin näytteet ja vertasin tuloksia kuluneen vuoden kaikkien kasvintarkastajien ottamien näytteiden analyysituloksiin. Keräämistäni näytteistä lähes 50 %:sta löytyi mäntyankeroisen sukulaislajia, mucronatusta, kun taas tarkastajakunnan ottamista näytteistä ainoastaan alle 5 %:sta löytyi samaista lajia. Ankeroista ei voi löytyä puusta, jossa sen paras kaveri ei ole vieraillut. Laadukas näyte tulisi siksi ottaa puusta, johon tukkijääräaikuiset ovat käyneet jälkensä jättämässä.
Panostetaan siis tulevaisuudessakin näytteiden laatuun määrän sijasta, koska se on meidän kaikkien etu. Laadukkaan näytteen ottamiseen siunaantuu hieman enemmän aikaa, mutta kolikon huonompana kääntöpuolena mäntyankeroista ei voi löytyä puusta, jossa sen paras kaveri ei ole puun kaarnaa käynyt nakertelemassa. Jos mäntyankeroinen – tuo pahamaineinen metsätuholainen – pääsee metsiimme livahtamaan, mitä pikemmin sen löydämme, sitä suurempi mahdollisuus on se sieltä hävittää, ennen kuin se asettuu pysyvästi metsiimme. Niin hyviä kaveruksia kuin nuo kaksi ovatkin, emme halua, että he meidän metsissämme toisensa kohtaavat.
Jyrki Tomminen
Erikoistutkija, Ruokaviraston kasvintuhooja- ja viljajaosto
Tämä blogikirjoitus on osa Tutkitun tiedon teemavuotta 2021.