Sukkulamatoihin kuuluva mikroskooppisen pienikokoinen mäntyankeroinen on yksi vaarallisimmista ja taloudellisesti merkittävimmistä tiettyjen mäntylajien tuholaisista maailmalla. Nykyisen tietämyksen mukaan mäntyankeroinen on pohjoisamerikkalainen alkuperäislaji ja sieltä 1900- luvun alkupuolella päässyt leviämään Japaniin Pohjois-Amerikasta puutavarakaupan- ja kuljetusten seurauksena. Ihmisten toimesta siis.
Pohjoisamerikkalaiset mäntylajit omaavat resistenssin l. vastustuskyvyn mäntyankeroisen aiheuttamalle, pahimmillaan ankeroisen isäntäpuulajeja tappavalle taudille. Syntyneen vastustuskyvyn syyksi on arveltu ankeroisen ja samoilla alkuperäalueilla kasvaneiden mäntylajien ”tottumista” toisiinsa l. aikojen saatossa pohjoisamerikkalaiset mäntylajit ovat geneettisesti sopeutuneet mäntyankeroisen taudinaiheuttamiskykyyn ja oppineet siten sietämään ankeroisen invaasioita.
Yksinkertaistettuna, puuyksilöt, joilla ei vastustuskykyä ole ollut, ovat vähitellen karsiutuneet pois ja yksilöt, joilla on ollut resistenssin omaavia perintötekijöitä, ovat päässeet jatkamaan sukua. Näin evoluution lopputuloksena, luonnon itsensä jalostustuotteena, mäntylajit, joita mäntyankeroinen ei enää niihin päästessään tapa eikä tautia pääse puissa kehittymään.
Japanissa merkittäviä tuhoepidemioita
Japanissa luontaisena esiintyville mäntylajeille mäntyankeroinen oli uusi tuttavuus, epämiellyttävä sellainen, ja niiltä sen vuoksi puuttui vastustuskyky täysin ankeroisen taudinaiheuttamiskyvylle. Maan mäntymetsät ovatkin kärsineet vuosikymmenien saatossa merkittäviä tuhoepidemioita mäntyankeroisen aiheuttamana.
Suomeksi mäntyankeroisen isäntäpuissaan aiheuttamaa tautia kutsutaan lakastumistaudiksi, koska puuyksilöt, joihin ankeroinen on päässyt iskeytymään, eivät syystä tai toisesta kykene enää imemään vettä maaperästä. Tämän seurauksena neulaset puussa kellastuvat ja kuolevat nopeasti johtaen lopulta koko infektoituneen puun menehtymiseen.
Mäntyankeroinen jatkaa leviämistään
Mäntyankeroinen on tähän päivään mennessä laajentanut esiintymisalueitaan hitaasti mutta varmasti. Kiinassa ankeroinen tappaa mäntyjä kiihtyvällä tahdilla, huolimatta huomattavista taloudellisista panostuksista torjunta- ja hävitystoimenpiteisiin. Etelä-Korea ja Taiwan ovat myös saaneet oman osansa tästä kiusankappaleesta.
Pohjois-Amerikassa Meksiko kuuluu myös ns. mäntyankeroismaihin, mutta tietoa tuhoista siellä on vähänlaisesti. Yhdysvalloissa sekä Kanadassa ankeroinen on laajalle levinnyt, mutta aiheuttaa varsinaisia tuhoja ainoastaan maille eksoottisissa mäntylajeissa. Näihin kuuluvat mm. meidän oma metsämäntylajimme (Pinus sylvestris), joka on esim. USA:ssa taloudellisesti merkittävä joulupuuksi kasvatettava puulaji.
Mäntyankeroinen livahti puupakkausmateriaalissa Portugaliin
Vuonna 1999 Portugalista löytyi Euroopan ensimmäisenä maana mäntyankeroisia metsässä kasvaneista rannikkomännyistä (Pinus pinaster) Setubalin niemimaalla Lissabonin edustalla. Huomattavia taloudellisia voimavaroja nielleistä torjuntatoimenpiteistä huolimatta mäntyankeroinen on jatkanut elinalueensa laajentamista maassa puita tappaen.
Nykyisen tietämyksen valossa uskotaan, että ankeroinen pääsi Portugaliin Aasiasta tulleiden havupuista veistettyjen pakkausmateriaalien mukana. Tämä onkin ollut jo pitkään potentiaalisin kulkureitti vaarallisille metsä- ja puutavaratuholaisille siirtyä maantieteellisesti uusille alueille maailmalla. Ilman ihmisen toimintaa, matkustamista, mannerten ja maiden välillä tapahtuvaa kaupankäyntiä, valtaosa tuholaislajien elinalueiden laajentumisista tapahtuisi todella verkkaisesti.
Poikkeuksiakin kyllä löytyy. On myös lajeja, jotka massavaelluksien myötä saattavat hetkessä kulkeutua luontaisilta elinalueiltaan satojen kilometrien päähän useiden kilometrien korkeudessa liikkuvien ilmavirtausten mukana. Perunanviljelyn kannattavuutta merkittävästi verottava tuholainen, koloradonkuoriainen on tällaisista lajeista hyvä esimerkki.
Levinnyt myös Espanjaan
Euroopassa toinen maa, mistä mäntyankeroista on luonnossa kasvaneissa männyissä tavattu, on Espanja. Vuonna 2008 läheltä Portugalin rajaa löytyi yksi mänty, josta eristettiin eläviä ankeroisia. Sen seurauksena Espanjassa on tehty kyseisellä alueella kattavia kartoituksia sen selvittämiseksi, onko mäntyankeroinen päässyt leviämään maassa laajemmallekin. Torjunta- ja hävitystoimenpiteiden seurauksena myöhemminkin löytyneet ankeroisen esiintymät on ilmeisesti saatu kohtuullisen hyvin hallintaan, joskin viimeisin uusi löydös on vuodelta 2018.
Aika näyttää, onnistuvatko Espanjan kasvinsuojeluviranomaiset hävitystoimenpiteissä niin, että esiintymät saadaan kokonaan tyrehdytettyä. Valitettavasti Portugalin tilanne hyvänä, tai paremminkin pahana esimerkkinä kertoo sen, että kun mäntyankeroinen on sen yhden kerran päässyt luontoon leviämään, sen kokonaisvaltainen hävittäminen sieltä on todella vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta.
Siinä vaiheessa, kun ensimmäinen löydös tehdään, on hyvin todennäköistä, että ankeroinen on päässyt livahtamaan maahan jo kenties useitakin vuosia aiemmin. Kaikessa hiljaisuudessa se on siten saattanut ehtiä kulkeutumaan hyvinkin kauas alkuperäisestä invaasiopaikasta. Pääasiallisena syynä tähän taas ihmisen toiminta l. puutavarakuljetukset saastuneelta alueelta sen ulkopuolelle.
Apua tarvitaan
Mäntyankeroisen luontainen leviäminen, ilman ihmisen apua, on hidasta, vuosittain vain n. 2-8 km etäisyydelle puusta, jossa uusi ankeroissukupolvi on päässyt kehittymään. Mäntyankeroinen tarvitsee kovakuoriaisten, Monochamus- suvun tukkijäärien apua, kyetäkseen siirtymään syntymäpuustaan muihin lähialueen mäntyihin.
Meilläkin Suomessa esiintyy yleisenä kolme kyseiseen sukuun kuuluvaa kuoriaislajia. Mikäli mäntyankeroinen havumetsiimme pääsisi pesiintymään, sillä olisi siis kuljetuskapasiteettia tarjolla ihan riittämiin. Uusissa lisääntymiskohteissa ankeroiset jatkavat kiihtyvällä vauhdilla sukuaan alueellisen populaatiokoon kasvaessa nopeasti, jos vain ilmastolliset olosuhteet kuumien ja pitkäkestoisten hellejaksojen muodossa ovat suotuisia ankeroisten lisääntymiselle. Ja jos kaiken tämän lisäksi mäntylajit ovat vastustuskyvyttömiä ja alttiita taudin kehittymiselle, laajat epidemiat ovat lähestulkoon väistämättömiä.
Historiamme tuntee mäntyankeroisen lisäksi useita vaarallisia, taloudellisesti, eettisesti ja ympäristöämme, luontoa, merkittävästi vahingoittaneita tuholaisia, jotka ovat meidän ihmisten toimesta päässeet alkuperäisalueiltaan siirtymään uusille alueille valtioiden välisen kaupankäynnin monella tavalla harmia aiheuttavana sivutuotteena. Ei pelkästään metsiin ja puihin liittyen, mutta valitettavasti kattaen lähes kaikki kasveihin liittyvät sektorit, kasviperäinen ruoantuotanto mukaan lukien. Myöskään silmänruokaa ja kauneutta koteihin sekä puutarhoihin tuovat monilukuiset ja -lajiset kukka- sekä viherkasvit eivät ole säästyneet tuhoja aiheuttaneilta vierasperäisiltä sukkulamato- ja hyönteislajeilta.
Ennaltaehkäisy ehdottoman tärkeää
Vuosisata sitten, puhumattakaan ennen sitä, tietämyksemme tuholaisten leviämisestä ja ylipäätänsä niiden olemassaolosta oli olematonta. Tänä päivänä emme voi sen taakse mennä, koska nyt tiedämme, missä leviämisriskit piilevät. On aika ottaa käyttöön kaikki olemassa olevat voimavarat, keinot, lainsäädäntö niin, että uusien tuholaisten leviäminen maailmalla, maasta toiseen, mantereelta toiselle saadaan estettyä.
Riskialttiiden kasvimateriaalien kulkeutumisen salliminen maiden välisessä kaupankäynnissä pitää olla tarkoin harkittua. Kansainväliset, kaikkia maita sitovat säädökset sekä niihin liittyvät materiaalien käsittelyvaatimukset pitää olla päivitetty ajan tasalle tieteellisiin faktoihin perustuen. Hyödyntäkäämme siis kaikkea sitä ja unohtakaamme poliittiset, turvallista kaupankäyntiä vahingoittavat päätökset sekä käytännön teot.
Eteenpäin tässä on koko ajan menty, mutta emme ole vielä läheskään turvallisilla vesillä. Ennaltaehkäisy on käsitteenä kullanarvoinen ja siinä onnistuessamme säästymme monilta talouteen sekä myös mieltämme hyvällä tavalla ruokkiviin luontoarvoihin liittyviltä murheilta.
Ihmisten liikkumista maiden välillä koskien myös maiden sisällä tapahtuvaa matkustelua on parhaillaan radikaalisti rajoitettu, jotta saisimme meneillään olevan koronaviruksen aiheuttaman pandemian pysäytettyä. Samat toimenpiteet olisivat paras keino myös estää uusien vaarallisten kasviperäisten tuholaisten siirtyminen uusille elinalueille. Riskialttiille kasvimateriaalille asetettaisiin samanlaiset sen liikkumiseen ja liikutteluun liittyvät kiellot ja rajoitukset.
Mutta valitettavasti raha ratkaisee eikä kaupankäyntiä ilmeisesti voi samalla tavalla ja samassa mittakaavassa rajoittaa tai lopettaa. Tai jos niin tehtäisiin, josko lopussa seisoisi kuitenkin se kuuluisa kiitos. Ehkä meillä olisi vihdoinkin aika hetkeksi pysähtyä miettimään, mikä elämässä loppujen lopuksi on tärkeää ja olennaista, henkistä ja fyysistäkin hyvinvointiamme edistävää.
Jyrki Tomminen
Erikoistutkija, Ruokaviraston vilja- ja puujaosto