Miksi perinnebiotooppia on hoidettava?
Perinnebiotooppeja on hoidettava, sillä muuten ne rehevöityvät ja kasvavat umpeen, jolloin niiden omaleimainen lajisto häviää. Perinnebiotoopin hoidon tavoite on siis vaalia luonnon monipuolista lajistoa sekä ihmisen ja karjan luomaa kulttuurimaisemaa. Hoidon perusperiaatteena on poistaa kasvukauden aikana syntyvä kasvimassa laiduntamalla tai niittämällä. Tällöin alue ei pääse rehevöitymään eikä sille muodostu lajistoa tukahduttavaa kariketta.
Perinnebiotooppien säilyttämisessä ja hoidossa keskeiset tavoitteet ovat:
- kauniin ja vaihtelevan maiseman vaaliminen,
- monimuotoisen ja uhanalaisen kasvillisuuden ja eliölajiston säilyttäminen,
- kulttuuriperinnön ja perinteisen taitotiedon ylläpito,
- kulttuurimaiseman ja muinaisjäännösten suojelu,
- viihtyisän asuinympäristön ja maaseutumatkailun edistäminen ja
- maaseudun yrittäjyyden ja työllisyyden tukeminen.
Aloita hoidon suunnittelu tunnistamalla perinnebiotoopin luontotyyppi
Luontotyyppi vaikuttaa siihen, miten perinnebiotooppia on hoidettava. Aloita siis hoidon suunnittelu tunnistamalla alueen luontotyyppi sekä arvioimalla kohteen kunnostus- ja hoitotarve. Tämän jälkeen aseta hoidolle tavoitteet. Suunnittelua varten tarvitset tietoa alueen aiemmasta käytöstä, luontoarvoista, lajistosta sekä lajien menestymiseen vaikuttavista tekijöistä. Voit pyytää tunnistusapua luontotyypistä paikallisilta luontoharrastajilta sekä muilta alan asiantuntijoilta. Oman alueen perinnebiotooppiasiantuntijoita voi hakea ELY-keskuksen asiantuntijahausta osoitteesta Asiantuntijahaku (ahtp.fi). Käytä hakusanoina esimerkiksi perinnebiotooppien hoito -sanayhdistelmää.
Jos et tiedä kohteen lajistosta ja sen erityisvaatimuksista, myös tällöin kannattaa pyytää apua alueesi ELY-keskuksesta. ELY-keskuksesta voit pyytää tietoja myös siitä, onko alueella tehty perinnebiotooppien inventointeja.
Voit näiden lisäksi pyytää neuvojan käymään tilallasi ja suunnittelemaan kanssasi alueen hoitoa.
Perinnebiotoopin luontotyypin tunnistaminen
Alla olevissa diaesityksissä kerrotaan, miten ja mistä lajeista voit tunnistaa perinnebiotoopin luontotyypin. Lisätietoa perinnebiotooppien luontotyypeistä löydät ympäristö.fi-sivustolta.
Luontotyyppien hoidon erityistavoitteista kerrotaan lisää luvussa 6.
Puustoiset perinnebiotoopit
Puustoisilla perinnebiotoopeilla hoito tähtää puuston ja niittylaikkujen mosaiikkimaiseen vuorotteluun sekä etenkin kookkaiden vanhojen puuyksilöiden vaalimiseen.
Metsälaitumet
Metsälaitumet ovat väljäpuustoisia alueita. Niillä karja on perinteisesti laiduntanut etäällä asutuksesta.
Tunnista metsälaidun näistä piirteistä:
- Metsässä on niittymäisiä kasvillisuuslaikkuja
- Kasvillisuudessa esiintyy laidunnuksesta hyötyviä ruohokasveja
- Metsässä kasvaa useita puulajeja ja puusto on eri-ikäistä
- Puuston joukossa esiintyy vanhoja järeitä puita ja lahopuita
- Metsässä on runsas sienilajisto ja suuria muurahaispesiä
Umpeenkasvaneen metsälaitumen tunnistat näistä piirteistä:
- Katajia on runsaasti.
- Puustorakenne on vaihtelevaa ja se muodostuu osaksi isoista ja lahoavista lehtipuista.
- Lämpöä ja valoa vaativia marjavia lajeja on runsaasti.
- Alueella on isoja, paksuoksaisia kuusia.
- Alueen pitkäaikainen, mutta loppunut laidunnus näkyy pensaskerroksen niukkuutena ja isompien puiden alaoksien vähyytenä.
- Varpuja, kuten mustikoita, puolukoita ja kanervia, on vähän.
- Alueella on pieniä niittykasvillisuuslaikkuja sekä yksittäisiä lehdespuita.
Metsälaitumet poikkeavat talousmetsistä, sillä niiden puusto on vaihtelevan ikäistä ja aukkoista. Siellä täällä voi esiintyä pienehköjä niittymäisiä kasvillisuuslaikkuja. Metsälaitumen aluskasvillisuudessa vallitsevat normaalit metsälajit ensi sijassa metsätyypin mukaan. Niittykasvit ja muut erityiset lajit menestyvät lähinnä puuston aukkopaikoissa. Metsälaitumen lajisto on muihin perinneympäristöihin verrattuna tavallisesti suhteellisen niukka.
Metsälaitumen kasvilajisto riippuu ensisijaisesti metsätyypistä. Nurmirölli sekä rehevöitymistä ilmentävät niittynurmikka ja rönsyleinikki ovat tavallisia metsälaidunnuksesta hyötyneitä kasveja. Ahomansikka, nurmitädyke, päivänkakkara, niittyhumala ja niittyleinikki viihtyvät metsälaitumien aukioilla ja laiteilla. Niittyihin verrattuna metsälaitumien lajisto on lehtoja lukuun ottamatta kuitenkin niukkaa. Kasvillisuuden heinävaltaisuus ei aina ole merkki aikaisemmasta laidunnuksesta, sillä esimerkiksi metsälauha ja monet kastikat hyötyvät metsänhakkuusta. Nykyiset metsälaitumet ovat useimmiten luonteeltaan laidunnettujen talousmetsien kaltaisia.
Metsälaitumen ominaispiirteisiin kuuluvat myös karjapolut ja muurahaispesät sekä karjan aiheuttamat vikaisuudet puissa. Eläimet ovat syöneet alaoksia niin, että metsän läpi näkee. Kaikkein edustavimmat kohteet voidaan säilyttää ja ennallistaa perinteisiksi metsälaitumiksi, mikäli käytettävissä on laiduneläimiä, nautakarjaa, hevosia tai lampaita.
Puustoltaan ja kasvillisuudeltaan hyvin yksipuolisia laidunmetsiä ei kuitenkaan kannata hoitaa metsälaitumina. Myöskään metsäojitetut alueet eivät sovellu metsälaitumiksi.
Hakamaat
Hakamaille on ominaista niittylaikkujen ja puuryhmien vuorottelu. Hakamaalla puuston peittävyys on enintään kolmannes alasta. Puusto on lehtipuu- tai mäntyvaltainen, kuusia on yleensä vain siellä täällä. Yksittäiset järeät, oksikkaat ja leveälatvuksiset puut erottuvat selvästi. Lisäksi esiintyy katajia ja muita pensasryhmiä sekä runkomaisia pihlajia ja raitoja. Niittykasvillisuus on aina metsäkasvillisuutta runsaampaa. Sen aluskasvillisuudessa viihtyvät niityille luonteenomaiset kasvit ja hyönteiset. Haitallisesta rehevöitymisestä kertovat koiranputki, kylä- ja niittynurmikka, pihatähtimö, valkoapila ja nokkonen. Hakamaata luonnehtivat avoimuus, valoisuus ja monivivahteisuus.
Hakamaiden tyypillisiä kasvilajeja ovat nurmirölli, lampaannata, poimulehdet, ahomansikka, metsäkurjenpolvi, nurmitädyke, ahomatara, niittyhumala ja nurmitatar. Haitallisesta rehevöitymisestä kertovat koiranputki, kylä- ja niittynurmikka, pihatähtimö, valkoapila ja nokkonen.
Nykyään hakamaita esiintyy pääasiassa kylvönurmen tai rantalaitumen puustoisina laiteina tai metsäsaarekkeina, jotka toimivat karjan suojapaikkoina. Useimmat hakamaat ovat metsittyneet ja muistuttavat puustoltaan metsälaitumia. Metsittyvät niityt saattavat puolestaan vaikuttaa hakamaisilta, joskin nuori ja tasaikäinen puusto erottaa ne aidosta hakamaasta.
Omaleimainen aluskasvillisuus muodostuu kasvupaikan ravinteisuuden, laiduntavan eläinlajin ja laidunpaineen mukaan. Niittylajisto on metsäkasvillisuutta runsaampaa. Rehevillä kasvupaikoilla kasvillisuus on lehtomaista, mutta pensastoa on vähän karjan syönnin ja kulutuksen vuoksi. Kookkaat metsäheinät ja -ruohot häviävät vähitellen karjan ravinnoksi. Niiden sijaan pienheinät levittäytyvät peittäväksi matoksi ja pienruohot laajentavat laikkujaan. Hakamaa on usein melko kivikkoinen. Maisemaan kuuluvat usein myös erilaiset perinteisen maankäytön merkit, kuten kivi- ja riukuaitaukset ja karjakujat sekä kivirauniot. Hakamaita on koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Vallitsevin tyyppi on sekapuustoinen, useimmiten lehtipuuvaltainen hakamaa.
Hakamaita voidaan hoitaa sekapuustoisina tai yhtä valtapuuta suosien. Koivu- tai harmaaleppähaat ovat perinteisiä suomalaisia hakatyyppejä. Entisaikaan kainuulaisilla lepikkoniityillä harmaalepät jätettiin kasvamaan 5–10 metrin välein, jolloin heinän kasvu oli runsainta. Tätä periaatetta on hyvä noudattaa edelleen harmaaleppähaan kunnostuksessa. Tammihaat ovat Suomessa varsin harvinaisia ja luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaita. Niiden luontoarvot säilyvät parhaiten laiduntamalla, joskin laidunnus voi estää uusien tammentaimien kasvun. Voit tarvittaessa suojata tammentaimia aitaamalla.
Lehdesniitty
Lehdesniityllä vuorottelevat laikuittaisesti ja puistomaisesti avoimet niityt sekä pensas- ja puuryhmät. Niittyä on pinta-alasta usein 2/3 ja puustoa 1/3.
Tavallisimmat lehdestetyt puulajit ovat koivu, tervaleppä ja jalot lehtipuut. Ne ovat mutkaisia ja haarautuneet kynttelikkömäisesti, joskus lahovikaisia, mutta usein poikkeuksellisen pitkäikäisiä. Lehdesniittyjä esiintyy yleensä melko rehevillä ja tuoreilla mailla lähellä rantoja. Parhailla lehtomailla lehdesniittyjen lajisto on hyvin monimuotoista. Tyypillisiä kasveja ovat kämmekät, vuokot ja monet kellot. Puiden varjossa kasvaa varsinaisia metsälajejakin. Huomattavan paljon tavataan myös lintuja, hyönteisiä, kotiloita ja maaperäeläimiä.
Avoimet perinnebiotoopit
Avoimia perinnebiotooppeja hoidettaessa pyritään estämään alueen umpeenkasvu, elvyttämään alueen kasvilajistoa ja ylläpitämään avonaista sekä näkyvää maalaismaisemaa.
Tuoreet niityt ja kedot
Tuoreet ja kuivat niityt ovat eliölajistoltaan rikkaimpia luontotyyppejämme. Ne ovat syntyneet aikanaan raivaamalla ja kaskeamalla. Säännöllinen niitto ja laidunnus ovat vähentäneet maaperän ravinteisuutta ja ylläpitäneet avoimuutta sekä valoisuutta, mikä on rikastuttanut niittyjen kasvilajistoa. Monipuolinen kasvilajisto ja suotuisa pienilmasto ovat puolestaan edellytys päiväperhosten, kovakuoriaisten ja pistiäisten lajirunsaudelle. Tuoreita niittyjä esiintyy kaikilla kivennäismaalajeilla koko maassa. Tyypillisiä tuoreiden niittyjen kasveja ovat mm. nurmirölli, punanata, purtojuuri, nurmitatar, päivänkakkara ja niittyleinikki. Kedot ovat kuivien, hiekkaisten tai kallioisten maiden sekä toisinaan moreenimaiden niittyjä ja niitä on aiemmin käytetty etupäässä laitumina. Kedot painottuvat etelään, mutta niitä esiintyy koko maassa. Runsaslajisimmat kedot löytyvät lounaissaaristosta ja rannikolta. Ketojen kasvillisuudessa voi esiintyä runsaasti yksi- ja kaksivuotisia lajeja. Tyypillisiä ketojen heiniä ovat lampaannata ja tuoksusimake ja kukkivista ruohokasveista mm. huopakeltano, ketoneilikka, kissankäpälä sekä mäkitervakko.
Merenrantaniityt
Merenrantaniityt ovat syntyneet suojaisten rantojen hienojakoiselle maalle, missä veden korkeusvaihtelut sekä jäiden liikkeet pitävät kasvillisuuden avoimena. Monin paikoin myös niitto ja laidunnus ovat estäneet rantaniittyjä pensoittumasta. Samalla niittyala on laajentunut maalle päin. Parhaimmillaan merenrantaniityt voivat olla hyvinkin laajoja ja tasaisia, lähes puuttomia ja pensaattomia alueita.
Merenrantaniittyjen kasvillisuus muodostaa vyöhykkeitä alimman ja ylimmän vesirajan välisellä alueella. Matalassa vedessä kasvaa tavallisesti luikkia, kaisloja sekä järviruokoa. Varsinaiset rantaniityt sijaitsevat keskivesitason yläpuolisella maarannalla, ja tyypillisiä lajeja ovat meri- ja rantaluikka. Seuraavina tulevat vastaan rönsyröllin, sarojen, suolavihvilän ja luhtakastikan, punanadan ja lopulta suurruohojen luonnehtimat vyöhykkeet. Monipuolisinta ja värikkäintä merenrantaniittyjen kasvillisuus on maarannan keski- ja yläosissa, missä kukkivat mm. ketohanhikki, iso- ja pikkurantasappi, ruijanesikko, vilukko, isolaukku, hiirenvirna ja lehtovirmajuuri.
Merenrannoille voi syntyä pienialaisia suolamaita meriveden haihtumisen seurauksena. Karjan tallaus ja maaperän rikkoutuminen edesauttavat suolamaiden muodostumista, ja paljastuneille laikuille voi ilmestyä harvinaistuneita suolakkomaiden kasvilajeja, kuten suolayrtti, suolasolmukki ja luotosorsimo.
Järven- ja joenrantaniityt, jokivarsien tulvaniityt
Järven- ja joenrantaniityltä voidaan erottaa vedeltä maalle varsinaisten vesikasvien alue sekä järvikortteen, järviruo’on, suursarojen, kastikoiden ja pajujen vyöhykkeet. Rantakukka, raate, ranta- ja terttualpi, suoputki, kurjenjalka ja mesiangervo tuovat väriloistoa heinämäisten kasvien sekaan. Eteläisen Suomen jokivarsilla esiintyy vesirajassa esimerkiksi viiltosaraa sekä ruokohelpi-, kalmojuuri ja keltakurjenmiekkakasvustoja. Näiden yläpuolella kasvaa tavallisimmin mesiangervoa ja nurmilauhaa.
Joenvarsiniityt
Joenvarsiniittyjen kasvillisuusvyöhykkeet ovat yleensä kapeita ja katkonaisia ja niiden lajisto vaihtelee eri puolilla Suomea. Eteläisen Suomen jokivarsilla esiintyy vesirajassa esimerkiksi viiltosaraa sekä ruokohelpi-, kalmojuuri ja keltakurjenmiekkakasvustoja. Näiden yläpuolella kasvaa tavallisimmin mesiangervoa ja nurmilauhaa. Monimuotoisinta kasvillisuus on kuitenkin rannan yläpuolisilla tuoreilla ja kuivahkoilla niityillä. Pohjoisemmat jokivarret ovat kasvillisuudeltaan samantyyppisiä. Alinna on vesi- tai viiltosaravyöhyke ja sen yläpuolella esiintyy korpikastikkaa tai ruokohelpeä ja mesiangervo- tai nurmilauhavaltaista niittyä.
Järvenrantaniityt
Järvenrantaniityillä kasvillisuusvyöhykkeet ovat leveämpiä ja lajisto monimuotoisempaa kuin joenvarsiniityillä. Järvenrantaniityt ovat useimmiten syntyneet järvenlaskujen seurauksena. Nykyään järvenrantaniityt ovat vähentyneet hoidon puutteessa. Etenkin matalakasvuiset, heinä-, sara- ja vihvilärantaniityt ovat harvinaisia. Suursararantaniityt ovat yleisimpiä, ja usein niiden ulkopuolella kasvaa järviruokoa, järvikaislaa ja järvikortetta. Rannan yläosissa voi esiintyä korkeakasvuisia kastikka-, nurmilauha- tai mesiangervovaltaisia niittyjä. Joskus laidunnettuun rantaniittyyn liittyy tuoretta pienruohoniittyä.
Tulvaniityt
Tulvaniityt ovat jokivarsien luontaisia niittyjä, joiden kasvillisuus on vyöhykkeistä ja sitä ravitsee tulvan kasaama liete. Tulvan ansiosta tulvaniityt eivät sammaloidu eikä niille muodostu turvetta. Nykyään tulvaniittyjen luonnollinen tulvarytmi on häiriintynyt jokien säännöstelyn ja ruoppausten vuoksi. Hyvin säilyneitä tulvaniittyjä tapaakin enää vain pohjoisten luonnontilaisten jokien varsilla tai jokien säännöstelemättömillä osuuksilla. Tulvaniittyjen märät ja kosteat järvikorte-, suursara- ja kastikkavyöhykkeet säilyvät useimmiten avoimina ilman hoitoakin. Sen sijaan ylimpien vyöhykkeiden runsasruohoiset niittytyypit tarvitsevat perinteistä käyttöä.
Kulttuuriympäristöt ja muinaiskohteet
Kulttuuriympäristöissä ja muinaismuistokohteissa on usein myös perinnebiotoopeille tyypillistä lajistoa. Näillä kohteilla on yleensä erittäin hyvät olosuhteet niittykasvillisuuden syntymiselle ja säilymiselle. Osa kasvilajeista voi olla hyvinkin vanhaa lajistoa, joten näiden alueiden arvo on kulttuurihistoriallisesti monella tapaa merkittävä. Yleensä niin sanottu hallittu hoitamattomuus tai hoito perinteisin menetelmin on paras valinta tällaisille kohteille.
Suoniitty
Suoniityt ovat niittämällä, laiduntamalla ja erilaisten kastelumenetelmien avulla hyödynnettyjä, yleensä avoimia soita. Poronhoitoalueella porot ovat korvanneet metsäpeuran soiden laiduntajana, ja samanlainen mutta voimakkaampi vaikutus on ollut karjan laidunnuksella. Sekä laidunnus että niitto vähentävät puiden ja pensaiden määrää alueella, jolloin kertyvän karikkeen määrä ja turpeen muodostus vähenevät, ruskosammalet runsastuvat, ja varsinkin lettosoilla lajiston monimuotoisuus kasvaa. Myös pohjakerroksen turvelaikuilla ja lannalla esiintyvät lajit lisääntyvät. Niiton vaikutus pohjakerrokseen on laidunnusta vähäisempi, mutta toisaalta niitetty suo erottuu maisemasta ja houkuttelee luontaisia laiduntajia.
Jos jatkat aiemman perinnebiotoopin hoitoa
Perinnebiotooppia kannattaa hoitaa samalla tavalla kuin aiemmin, varsinkin jos hoito on ollut yhtäjaksoista jo vuosikymmeniä eikä hoitotapa ole rehevöittänyt aluetta. Hoitotavan muuttaminen erilaiseksi saattaa johtaa huonoihin tuloksiin ja heikentää alueella aiemmin viihtyneiden niittylajien elinmahdollisuuksia. Mieti hoidon suunnittelussa, onko sen tavoitteena kasvillisuuden monimuotoisuuden edistäminen vai kohteella mahdollisesti elävien, harvinaisten hyönteislajien elinolojen turvaaminen.
Jos aloitat hoitamattoman perinnebiotoopin hoidon
Pitkään hoitamattomilla ja uudelleen käyttöön otettavilla alueilla hoidon suunnittelussa voit pohtia erilaisia vaihtoehtoja. Huomioi, että alueen peruskunnostaminen on aluksi tärkeintä.
Huomioi hoitomenetelmän valinnassa se, että niitto ja laidunnus ovat toisiaan täydentäviä, eivät toisiaan korvaavia menetelmiä. Niittämällä voit poistaa kaiken niittokorkeuden ylittävän kasvillisuuden, kun taas laidunnuksessa eläimet valikoivat syömänsä kasvit. Lisäksi niitto vähentää maaperän ravinteisuutta tehokkaammin kuin laidunnus, kunhan niittojäte kerätään perinnebiotoopilta pois. Laiduneläimet edistävät kasvien leviämistä ja tallaus rikkoo maaperää, mikä helpottaa siementen itämistä.
Hoidon suunnitteluun vaikuttavat myös käytettävissäsi olevat voimavarat; työvälineet ja tekijät sekä saatavilla olevat laiduneläimet ja niiden tarpeet.
Tee hoitosuunnitelma
Tee alueelle hoitosuunnitelma ja kirjaa hoitotoimenpiteet esimerkiksi lohkokirjanpitoosi. Kerro hoitosuunnitelmassa yleispiirteinen kuvaus kohteen luonnonoloista, tiedot kohteen aiemmasta käytöstä sekä kohteen kasvi- ja eläinlajistosta. Halutessasi voit liittää mukaan selventäviä valokuvia eri toimenpidealueista ja kohteella sijaitsevista rakennelmista, kuten ladoista tai perinteisistä aidoista.
Voit tehdä hoitosuunnitelman itse tai yhdessä neuvojan kanssa. Jos teet suunnitelman neuvojan kanssa, varmista, että perehdyt siihen myös itse huolellisesti. Neuvojia voit etsiä Neuvojarekisteristä.
Kun teet hoitosuunnitelmaa:
- Kerro kohteesta yleiskuvaus: perinnebiotooppityyppi, lohkojen puulajisuhteet, maastonmuodot ja korkeuserot.
- Selitä hoidon tavoitteet ja vaikutukset ympäristöön. Selitä hoitotoimet lohkokohtaisesti ja niiden työläyteen vaikuttavat asiat.
- Listaa alueen huomionarvoiset kasvi- ja eläinlajit.
- Ilmoita, jos kohde on luokiteltu arvokkaaksi perinnemaisemaksi tai jos kohde sijaitsee arvokkaalla maisema-, Natura-, muinaismuisto- tai suojelualueella.
- Laadi hoitamisesta vuosittainen aikataulu.
- Ilmoita raivattava alue ja siltä poistettavat puulajit ja pensaat.
- Kerro, miten käsittelet raivausjätteet.
- Kerro, jos poistat ongelmankasveja (ruusupensas, vadelma, koiranputki, sananjalka).
- Ilmoita niittomenetelmät, -ajankohdat ja -jätteen käsittely.
- Kerro laidunnustapa, -aika, laiduneläimet ja niiden määrä. Mieti, mikä eläin olisi ominaisuuksiltaan sopivin laiduntamaan aluetta.
- Laadi suunnitelmakartta, joka sisältää:
- vuosittain kunnostettavat aidat
- uusien aitojen pituudet ja sijainti
- rajatut toimenpidelohkot (voit käyttää pohjana peruslohkokarttaa tai peruskartan suurennosta)